Aleksis Kiven Seitsemän veljestä antoi kasvot suomalaisuudelle. Kaikkia nuo rosoiset kasvot eivät miellyttäneet, mutta ajatus jukuripäisestä, sitkeästä kansasta juurtui niin syvälle, että se on vielä nykyäänkin, yli sataviisikymmentä vuotta myöhemmin, identiteettimme perusta.
Suomen (rosoisen) suven kunniaksi luin Kiven ainoaksi jääneen romaanin uudestaan, edellisestä kerrasta oli vierähtänyt tovi. Seitsemän veljeksen rikas kieli (aikana, jolloin suomea ei pahemmin edes löytynyt painettuna), oivallinen kerronta ja hieno dialogi lyövät yhä ällikällä. Helposti unohtuu, että paitsi kaunokirjallinen merkkiteos Seitsemän veljestä on myös aikalaisromaani. Rovasti, vallesmanni, lukkari, lukutaito, kujatappelut, jalkapuu ja pako korpeen kertovat silloisesta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Jopa kasakat ja suuriruhtinas vilahtavat tekstissä. Ilman Kiveä, Canthia ja Jotunia kovin ohueksi jäisi käsityksemme menneiden aikojen elämästä ja uskomuksista. Ilman heitä kovin ohueksi jäisi käsityksemme myös nykyajasta ja itsestämme.
Jane Austen, Brontën sisaret, Dickens, Zola, Tolstoi, Marcel Proust, Arthur Conan Doyle, Raymond Chandler ja lukemattomat muut omasta ajastaan ja sen ihmisistä kirjoittaneet ovat lahjoittaneet meille aikakoneen: ei vääristelevää jälkiviisautta, ei nykymaailman arvojen ja uskomusten istuttamista toiseen aikakauteen. Niin että voimme asettua kauan ennen meitä eläneiden nahkoihin ja katsoa heidän silmillään heitä ympäröivää maailmaa. Ja nähdä samalla terävämmin oman todellisuutemme ja sen uskomusten hetkellisyyden; ymmärtää, että loppujen lopuksi olemme yhteisellä matkalla.
Taina Haahti 