Kaikki mitä tiedän huomisesta 5/2011

Ihmiset kilpailevat. Urheilussa – tietenkin, mutta myös taloudessa, elintasossa, statuksessa, tuttavien laadussa ja määrässä, lasten harrastuksissa, ulkonäössä, automerkeissä, ikävuosissa (nuorempi parempi paitsi eläminen pisimpään), lomakohteissa, nopanheitossa, Kimble-lautapelissä, Sudokussa (haastamalla universumin matemaattisen voimakentän ja ruudukkoa täyttävän vierustoverin), lyhyesti sanoen: ei niin triviaalia puuhaa, ettei ihminen saisi siitä kisaa aikaiseksi. Väite ihmisen rationaalisuudesta on vain yksi yritys päihittää kanssakilpailijat. Viileänobjektiivinen harkinta ei ihan ensimmäisenä tule homo sapiensista mieleen kun maailmanmenoa katselee.
Käväisin Ateenassa ja opin aiheesta lisää. Gladiaattorikoutsi oli pitänyt minua koko vuoden tiukasti kunnianhimon, oikeudenmukaisuuden, tasapuolisuuden, kamppailun, kilvoittelun ja sankaruuden teemoissa. Jääkiekko on valtavan mukaansa tempaava laji; se on tunnepitoista ja samalla taitoa vaativaa kamppailua jossa tilanteet vaihtuvat silmänräpäyksessä. Se kuvaa myös hienosti yksilön ja yhteisön keskinäistä riippuvuutta: ei ole huippusuorituksia ilman niihin yltäviä yksilöitä eikä huippuyksilöitä ilman joukkueen tukea. Ihminen on läpikotaisin yhteisöllinen, siispä hän kisaa lakkaamatta lajitovereittensa kanssa, tuumasin Akropolis-museossa seuratessani videoesitystä Parthenonin veistoksista: yhtä kamppailua ja taistoa temppelin pituudelta ja leveydeltä – tässä ollaan nyt ihmisyyden ytimessä.
Kilpahengen kiistäminen tai sen ilmenemisen kieltäminen johtaa jorpakkoon. Oikeudenmukaisuutta ei ole se, että kaikki häviävät tai että kaikki voittavat tai että kilpailu kielletään, vaan että kisa on reilu. Reiluus tarkoittaa sitä että säännöt ovat kaikkien tiedossa, ne koskevat kaikkia, niitä noudatetaan ja kaikilla kilpailijoilla on ainakin teoriassa mahdollisuus voittaa. Ei ole yhdentekevää miten bisnestä tehdään tai miten lätkää pelataan. Ilman sääntöjä ei voida ratkaista todellista paremmuutta. Ilman paremmuutta ei ole oikeita voittajia, eikä ilman voittajia ole sankareita. Ilman sankaruutta ja kunniantuntoa inhimillisestä olemassaolosta katoaa hohto.
Sama tarina ihmisen kamppailusta kohti suuruutta kohtalon kivikoissa toistuu antiikin mytologiassa, Kalevalassa ja jokaisessa lätkämatsissa. Ei häviö ole häpeä, vaan kesken luovuttaminen. Joskus voittaa ja joskus häviää, ja joskus voittaa vaikka häviää ja häviää vaikka kuvittelee voittaneensa. Ja jos kaikessa muussa jumboksi jääkin, voi aina satsata mölkkyyn ja kyykyttää suvun seuraavana kesänä mökillä.
Itsensä voittaminen on lajina vaikein. Yritän oppia Puuskosken Dynamon tsemppihengestä: on nollattava takaiskut ja pelattava jokainen tilanne loppuun saakka. Viimeiseen pillinvihellykseen. Todellisen voittamisen salaisuus piilee itse kisassa, keskittymisessä jokaiseen hetkeen, sen ymmärtämisessä että tarvitsemme toisiamme – kisaa ja kamppailua – kehittyäksemme ja toteuttaaksemme itseämme. Lätkä tai elämä, tärkeintä on pelata täydellä sydämellä.

Terveisin,Taina Haahti

Nuortenromaani Gladiaattorikoutsi ilmestyi helmikuussa 2010

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s