Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, 19.1. 1995, kahlasin lumimyräkässä ostamaan Pitäjänmäen Compaq-jälleenmyyjältä läppärin. Kattotiilet lentelivät myrskytuulessa, liikenne puuroutui ja helsinkiläisiä kehotettiin pysyttelemään sisätiloissa – sanalla sanoen, ilmassa oli suuren draaman tuntua. Oli ensimmäinen päiväni pitkän työsuhteen jälkeisessä vapaudessa ja sääolot sopivat hyvin elämäni yleiseen myllerrykseen. Sain kannettavan ehjänä kotiin, latasin siihen kirjoitustyön kannalta tarpeelliset ohjelmat ja aloin naputella ”Kunnian kauppiaita” silloin vielä työnimellä ”Suhteelliset”.
Paljon on lunta tuprunnut pääkaupunkiseudulla ja vettä virrannut Vantaanjoessa sen jälkeen. Kaikkiaan kolmetoista romaania on nähnyt päivänvalon kirjakauppojen hyllyissä, mikä tarkoittaa tuhansia sivuja, kaikki työvaiheet mukaan lukien kymmeniä tuhansia sivuja tekstiä. Miljoonia merkkejä. Ajatuksina mitaten? Kuka pystyy edes arvioimaan – miljardeja kuvia, tuntemuksia ja synapsien välistä sähkökemiaa. Voin nähdä silmissäni luomisrupeaman synnyttävän salamoinnin ja jyrinän aivoissa. Kaikki ne maailmat, joissa olen viettänyt viimeiset kaksikymmentäkaksi vuotta! Joskus mietin, jäävätkö ne sisälleni, pakkautuvatko aivojen kovalevylle tiedostoiksi, jotka vanhuuden hajoamisprosessissa sitten avautuvat omia aikojaan, niin etten elämäni ehtoossa enää tiedä, mikä kuuluu omaan, mikä Anders Kostian, Kari Koskenojan, Suvi Sivulan, Arto Rehnbackan, Helen Partolan, Lea Sarvenmaan tai Airan, Helin ja Justuksen elämään. Kuvittelenko kenties pelanneeni veskarina Puuskosken Dynamossa? Tai jankutan olevani kataari ja kotoisin 1200-luvun Languedocista?
Kahdenkymmenenkahden vuoden matka vapaana kirjailijana kuulostaa uskomattomalta seikkailulta. Mutta kaikki seikkailut ovat kiehtovampia kerrottuina kuin koettuna, niin tämäkin. Sitä kirjailija tekee työkseen – kuvittelee ja kertoo seikkailuja lukijoille. Sillä sitä jokainen kertomus on genrestä riippumatta. Seikkailu ja tutkimusmatka.
Koetut seikkailut ovat rankkoja. Kirjailijuus itsessään edustaa tosielämän seikkailua. Se merkitsee epävarmuutta niin hengessä kuin aineessa, hetken huumaa ja sitäkin kovempia kolauksia, yksinäisiä ratkaisuja, joista ei voi vierittää vastuuta kenellekään toiselle, jatkuvaa tosielämän uhraamista kirjailijuuden alttarille ja tietoisuutta kompromissien vaaroista. Jokainen ”sekä että” ja ”vähän sitä ja tätä” korruptoi paitsi kirjailijan, myös hänen työnsä. Myytti vapaasta taiteilijasta elää sitkeässä. Kirjailijan sanotaan tekevän kutsumustyötä, joten häneltä evätään valitusoikeus. Mutta eikö kiinnostus ole aina ammatinvalinnan lähtökohta?
Elämä ei vapauta ketään nälästä eikä vilusta, ei sosiaalisten suhteiden eikä arvostuksen tarpeesta. Kirjailijantyö vaatii illuusion vapaudesta, jota kirjailija ylläpitää oman hyvinvointinsa kustannuksella. Ainoa vapaus on aivojen sisäinen, vahvaan selkärankaan nojaava vapaus. Elämän ulkoiset vaatimukset pukevat sisäistä vapautta hellittämättä pakkopaitaan. Kirjailijuus on yhden ihmisen sisällissotaa.
Luen parhaillaan amerikkalaisen kirjailijan George Saundersin novellikokoelmaa ”Sotapuiston perikato”. Ilman hänen luomiaan maailmoja, miljoonia ajatuksiaan ja naputtelemiaan satojatuhansia merkkejä, en voisi nauttia tästä uskomattomasta yhteiskunnallisesta satiirista ja ajattelun vapauden manifestista. Tietoa voi kerätä, voi opetella ulkoa kaavoja ja vuosilukuja, mutta viisaus ei ole mahdollista ilman kaunokirjallisuutta. Viisaus syntyy taitavasta ja tarkkanäköisestä kokemuksen välittämisestä. Niin uskomattoman arvokasta työtä pinnallistuvassa, tyhmenevässä maailmassa.
Kohotan kirjailijan maljan – mukin kahvia läppärin vierestä – ja juon hienoille kollegoilleni. Jaksakaamme taistella.
Tuusulassa 14.1.2017
TH
Taina Haahti 