Kun esikoisromaanini elokuussa 1996 julkaistiin, olin täysin valmistautumaton syntyvään kohuun. En ymmärtänyt seksikkyyttäni kirjageimeissä. Minulle kovin juttu oli romaanin kirjoittaminen. Medialle kovin juttu oli taustani sijoitusympyröissä. Kaikki halusivat kuulla, miksi menestyvä uraohjus (median rakastama kielikuva) hyppäsi oravanpyörästä (toinen sen vaalima kielikuva) ja ryhtyi kirjailijaksi. Haluavat muuten edelleen.
Kysytään: kaduttaako?
Jep. Että tuli oltua pääomamarkkinoilla.
Ei siksi että olisin saanut vamman sielulleni, vaan koska se tuntuu langettavan varjon kaikelle myöhemmälle tekemiselleni.
Syksyllä 1996 haastatteluja tulvi:
Onko housupukutyylini tietoista brändin rakentamista? (vanhat työvaatteet vaatekaapista)
Upea buffaus Hesarissa! (mikä ihmeen buffaus?)
Tämä on siis työhuoneesi? (asun täällä)
Varmasti sinulla on kakkoskoti jossain? (mikä?)
Oletko kirjoittanut itse Kunnian kauppiaat vai onko sen takana tiimi? (häh?)
Onko Kunnian kauppiaat avainromaani? (anteeksi, nyt en…)
Ajattelin kustantajan osaavan nämä hommat. Mutta ne heittivät minut haiden reposteltavaksi ja jäivät katsomaan, nouseeko se pintaan yhtenä kappaleena.
Pekka Tarkka arvosteli romaanin. Kerrotaan, että hän kuljeskeli hykerrellen Hesarin käytäviä Kunnian kauppiaat kainalossaan. Arvostelu tuli ulos ison kuvan kera (se ns. buffaus). Lehti kolahti luukusta puoli viideltä. Olin hereillä sattuneesta syystä. Arvion ilkeys shokeerasi.
Nyt ymmärtäisin paremmin koko sivun mainosarvon.
Avainromaani?
Että romaanin henkilöillä ja tapahtumilla olisi vastineensa todellisuudessa? Ai. Ei…
Missä mielessä, kysyisin nyt.
Oliko Tarkka väärässä? Ei täysin. Pieni editointi olisi ollut paikallaan.
Viime kesänä otin Kunnian kauppiaat hyllystä ja aloin lueskella sitä uteliaisuudesta (ja nostalgiasta). Hörähtelin ääneen, kunnes jossain puolenvälin paikkeilla päätin: näin hyvä stoori ansaitsee tulla viimeistellyksi.
Vihdoin.
T