Viihteellistynyt kuva rakkaudesta synnyttää vääriä odotuksia. Rakkaus ei ole kepeää. Rakkaus on kuolemanvakavaa. Rakkaus synnyttää ja rakkaus tappaa. Rakkauden tarve määrää meitä ja koko olemassaoloamme.
Mitä itsekkäämmäksi aikamme käy, sitä vaikeampaa meidän on hyväksyä toisen ihmisen sija elämässämme. Vaikka siitähän rakkaudessa on kysymys: toinen ihminen astuu elämäämme ja me menetämme hallinnan. Puoliso, lapset, vanhemmat tekevät elämästä hankalaa. Me rakastamme olemassaolomme merkityksellistäjiä ja me vihaamme vapautemme tärvelijöitä. Rakkauteen sisältyy sovittamaton ristiriita.
Miksi ihmisestä tuntuu ettei häntä rakasteta? Ja mihin rakkaudettomuus johtaa? Mitä seuraa siitä ettei tule kuulluksi, ettei viesteihin – ilmeisiin, eleisiin, sanoihin, katseisiin – vastata? Nämä kysymykset ajoivat minut liikkeelle. Aloitin kirjallisen tutkimusmatkani nimellä Parempi elämä, enkä osannut kuvitella sen johtavan Mariaanien hautaan, yhdentoista kilometrin syvyyteen tuusulalaisen omakotitalon olohuoneen merbau-parketin alle.
Heli ja Justus rakastuvat ja perustavat perheen. Perhe kasvaa ja koti vaihtuu kerrostalosta rivitalohuoneiston kautta omaksi taloksi. Kun täydelliset puitteet vihdoin valmistuvat, rakkaus kuolee. Justus ei nähnyt häntä. Ja ihmisen oli tultava nähdyksi ollakseen olemassa. Yhteinen velka estää pakoyritykset katseettomuuden, kosketuksettomuuden ja puhumattomuuden vankilaksi muuttuneesta avioliitosta.
Koska ei voi lähteä menettämättä lapsiaan, Heli kuvittelee murhaavansa miehensä. Kuvitelmat suovan pakopaikan. Samalla hän alkaa pelätä hetkeä jona ne saisivat hänestä vallan ja kypsyisivät teoksi.
Pankit ovat kriisissä. Talous on kriisissä. Eurooppa on kriisissä.
Jos se mitä pääministeri, valtiovarainministeri ja johtavat talousoppineet sanoivat, piti paikkansa eikä vaihtoehtoa todella ollut, eikö yksittäiselle ihmiselle kuulunut sama oikeus? Puolustaa olemassaoloaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Sillä jos euroa ei voinut uhrata, kuinka sitten elävää ihmistä?
Suomalainen unelma: oma talo, rakkauden pohjoinen pyhäkkö.
Aira ja Kauko rakensivat talonsa 60-luvun alussa. Nyt mies on kuollut, samoin keskimmäinen lapsista, ja Aira elelee talossaan yksin.
Aira ja hänen talonsa ovat vanhoja ja rapistuneita, kaukana siitä täydellisyyden tavoittelusta jota Helin ja Justuksen asuinalue metsän toisella puolella edustaa. Ja silti lähempänä jotain olennaista. Etsiytyessään Airan luo yhä uudestaan Heli ei aavista miten peruuttamattomasti he vaikuttaisivat toistensa elämänkulkuun.
*
Matkani Mariaanien hautaan oli myrskyinen, kuten kirjalliset tutkimusretket läpi pettymysten, nöyryytysten, vihan ja hulluuden tapaavat. Kirjailija kärsii ja ottaa iskut vastaan henkilöittensä puolesta. Ja kun kirja julkaistaan, on jälleen uusien iskujen aika.
Nousin läkähdyksissä ylös syvyyksistä. Pääsinkö maaliin? Pääseekö kukaan? Elämä on juoksumatolla taitettu matka.
Kirja on painossa, mieli tyhjenee ja huomaan kierrosten laskevan. Eräs kirjoitusprosessin ja henkilökohtaisesti rankan kevään jälkeensä jättämä ajatus pitää sitkeästi pintansa. Se sukeltelee tietoisuuden alaisissa kerroksissa ja käväisee delfiinin sulavuudella välillä pinnassa muistuttamassa: suurin on rakkaus. Sitten loiskahdus. Toivon, että se ei väsy koskaan.
Tuusulassa 15.7.2015
TH
Taina Haahti 