Kuin varkain käynnistynyt, itsensä kirjailijan kärsimyksestä välittämättä ulos punkenut kertomus on vihdoin julkaisuvaiheessa. Vältän käyttämästä sanaa ”valmis” sillä valmiiksi ei kai tässä maailmassa tule mikään, vielä vähemmän ihmisen tekele. Hiomista olisi voinut jatkaa hamaan hautaan ja tuskin teksti sielläkään olisi jättänyt tekijäänsä rauhaan. Tilaa kutsutaan helvetiksi – tuntuu tosiaan kuin olisin viimeiset puolitoista vuotta mitellyt pirun kanssa. Eikä niitä viholaisia ole vain yksi, voin kertoa. Juuri kun luulet peitonneesi viimeisen, niin eikö jo seuraavalla silmäyksellä löydy jälleen yksi jossain sanaparissa irvistelemässä, lauseita vääristelemässä, kertomaasi vesittämässä. Jonkun ketaleen onnistui varmasti vältellä katsettani, minkäs teet, en ole jumala. Siellä se jossain kirjainten siimeksessä naureskelee pukinpartaansa.
Tulee hetki, jolloin on päästettävä irti. Poika hyppää mopon selkään, polkaisee koneen käyntiin, lähtee. Vaikka äidin kädet ovat nyt vapaa, sydän on sidottu. Odotus täyttää huoneet.
Halusin kirjoittaa elämän arvaamattomuudesta, sen hallinnan mahdottomuudesta, onnen tottelemattomuudesta. Ja siitä miten menneisyys muovaa meitä kuumissa kourissaan kuin vahaa, ei yksin oma menneisyytemme vaan myös vanhempiemme menneisyys ja kaikkien meidän kanssamme ja ennen heitä eläneiden. Tahtomme on vapaa mutta sen liikkumatila olematon. Sellaisessa maailmassa on ennen kaikkea osattava antaa anteeksi. Itseään unohtamatta.
Osa kyyneleistä putoaa lasiin. Maustaa suolallaan viinin. Muuttuu verenpunaiseksi.
Kaikki se kiire, kahdenkymmenen vuoden tohina, ajan niukkuus, silkkaa harhaa, spektrin väreissä hohtava saippuakupla. Se ei ollut mitään. Ei johtanut mihinkään. Ruutuhyppelyä kalenterin sivuilla, tunteihin jaetuilla päivillä. Katsokaa! Onnistuin! En horjahtanut ruudulta toiselle, pysyin raamissa, aikataulussa, sain tehtävät toimitettua, kuvion valmiiksi – ei stipluja.
Ei ketään.
On vain tämä viisaus jonka olen itseeni kerännyt, kaikki koettu ja luettu. Niiden jälkien varassa suunnistan. Entä jos tukehtuvat verisuonet tuhoavat ne? Mitä sitten?
Lea on menestynyt hyvin ja hänet on vastikään valittu Vuoden Johtajaksi. Hän on lapseton ja vailla pysyvää parisuhdetta. Hän saa tietää olevansa sairas. Paria kuukautta myöhemmin hän jättää työnsä.
Lean on aika astua esiin ja kertoa tarinansa.
Taina Haahti 