Puoli vuotta koeaikaa 12/2013

Milan Kunderan teos Esirippu herättää ajatuksia. Se on turhasta karsittu tiukka paketti romaanin olemuksesta, kirjallisuudesta, eurooppalaisuudesta, kansallisvaltioista, niiden identiteetistä ja kulttuurista, siitä mikä on sallittua ja mikä ei taas ei käy laatuun –  kun kirjallisuudesta on kysymys, usein juuri näin ilmaistuna. Franz Kafkan mukaan kirjan on oltava kirves, joka murtaa jäätyneen meren sisällämme. Kundera näkee romaanitaiteen tunnusmerkkinä esitulkinnan esiripun repimisen. Vain sellainen teos joka tähän yltää, ansaitsee tulla kutsutuksi romaaniksi. Kundera kysyy: Jos Kafka olisi kirjoittanut kirjansa tšekiksi, tunnettaisiinko häntä nykyään? Ja vastaa: Ei, uskokaa minua, kukaan ei tuntisi Kafkaa jos hän olisi tšekki. Ei kukaan.

Tarvitaan otolliset olosuhteet. Oikeanlainen tausta tarkastella romaania. Kafkan tapauksessa se tarkoitti Max Brodin ponnistelua ja riittävän laajaa kirjallisuuden perinnettä ja vahvaa kulttuuria, saksan kieltä. Hypoteettisen, tšekiksi kirjoittavan Kafkan ongelma koskettaa kaikkia identiteettiään vaalivien nurkkakuntaisten kansallisvaltioiden kirjailijoita. Niissä kulttuurilta ja taiteelta odotetaan kansallisen identiteetin peruspilareitten uusintamista ja kiillottamista. Sillä enemmän kuin mitään ne pelkäävät katoavansa kansakuntana. Niin tšekit kuin suomalaiset. Siksi riskejä ei sallita. Emme uskalla poiketa kuvasta joka meistä on kansakunnan selviytymisen nimissä rakennettu. Vaikka todellisuudessa poikkeammekin, emme uskalla tunnustaa sitä. Sillä mikä meitä odottaa juhanien, koskeloiden, niskavuoren hetojen ja matti virtasten ulkopuolella? Tyhjyys?

Suomalaisuus voi huonosti. Tämä näkyy nurkkakuntaisuuden voimistumisena ja suomalaisuudelle vieraaksi koetun hyljeksimisenä.  Vastauksia haetaan sieltä mistä vastaukset on aina ennenkin saatu: menneisyydestä. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa. On tunnettava historia jotta ymmärtää polun jota pitkin tähän hetkeen on kuljettu. Jotta tuntee itsensä. Mutta se mitä me menneisyydellä ymmärrämme on myös konstruktio, historiallissosiaalista fiktiota. Toistamalla samaa fiktiota saatamme harhautua vain pahemmin. Meidän olisi uskallettava rikkoa ikoniset totuudet. Kuva itsestämme kansana. Uskallettava kohdata se mikä ei ole sopinut kuvaan, mistä on vaiettu, mitä ei ole kansallisen yhtenäisyyden nimissä sallittu.

Kirjoitin Koeajan hyvin tietoisena siitä, etten täyttäisi suomalaisuuden kuvaukselle mitoitettuja saappaita. Lea Sarvenmaa on paitsi suomalainen, myös maailman kansalainen. Hän on kouluja käynyt ja johtavassa asemassa. Eikä hän ensisijassa ole sukupuolensa edustaja. Perinne tunnustaa toisaalta suomalaisen miehen tuntojen, toisaalta  naiskirjallisuuden eli naiselle erityisen kokemuksen kuvaamisen. Lea Sarvenmaa on paitsi nainen, myös yleispätevän inhimillisen kokemuksen subjekti. Mitä hän ajattelee elämästä ja johtajuudesta, kantaa naiseutta pitemmälle. Hänen tarinansa ei kerro vain naisesta liike-elämässä, ei naisen elämänvalinnoista, siitä mikä on erityisesti naiselle tärkeää, vaan olemassaolon tarkoituksesta, liike-elämän arvoista, hetkien hauraudesta ja elämän hupenevuudesta. Koeaika ei kerro naisesta liike-elämässä, se kertoo menneisyyden otteesta tässä hetkessä – meissä, valinnan mahdollisuudesta, itsemme ja toistemme kohtaamisesta ja johtamisen moraalista. Vastuusta. Miten määritellä vastuu, mitä se on? Mistä me olemme vastuussa?  Koeaika kertoo yksilökeskeisestä ja välineellistyneestä kulttuurista ja kysyy, onko hyvä elämä siinä maailmassa mahdollinen vai edellyttääkö onni asettumista poikkiteloin ja irtisanoutumista kulttuurimme keskeisistä uskomuksista?

Miksi Pariisi? Lea lähtee etsimään tulevaisuuttaan nuoruutensa jalanjäljistä. Mutta Pariisilla on myös symbolinen ulottuvuus: se edustaa yksilönvapauden syntysijaa, tasa-arvon ja demokratian ihannetta globaalin talouden ja pääomamarkkinoiden  taustaa vasten. Mielenkiintoista sinänsä, meidän ajassamme korostetaan mielellään yksilöllisyyttä ja yksilön vastuuta, kun tosiasiassa yksilön mahdollisuus hallita omaa elämäänsä ja vaikuttaa omaan toimintaympäristöönsä on yhä rajallisempaa. Mutta Pariisi on myös toivo, valo, tie välineestä sisältöön. Lea etsii Bernardia, nuoruutensa mentoria, pariisilaiskahviloista tavoittaakseen häivähdyksen siitä kokemuksesta ja viisaudesta, jota kahvilat ja niiden maineikas asiakaskunta Voltairesta Hemingwayhin ja Sartresta James Joyceen Bernardille edusti.

Halusin tuoda tässä esiin näkemykseni Koeajasta ja arvioida sen asemaa kotimaisen kirjallisuuden kentillä Kunderan kannustamana. Hänen mukaansa kirjailijan näkemysten ja tarkoituksen esiin tuominen ei ole vain kirjailijan oikeus, se on myös hänen velvollisuutensa, osa teosta. Muutama tarkkanäköinen arvio, mm. Kalevassa ja Kiiltomadossa, on osunut silmiini. Nostan hattua kriitikoille, sillä Koeaika ei ole helppo romaani. Eikä se varsinkaan ole sitä kotimaisen kirjallisuuden traditiossa. Romaanin tehtävä on arvojen pöllyttäminen, vakiintuneen kyseenalaistaminen ja itsestään selvänä pidetyn läpivalaiseminen.

Kirjailijan tehtävä on uskaltaa

Tuusulassa, 2.12.2013

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s