Onko se hopeanharmaa S-tyypin Mersu suolatulla moottoritiellä? Tai presidenttiehdokkaiden vaalikeskustelu? Pikkujoulu? Kalle Palander?
Ei, vaan kahdentoista kuukauden sietämätön lyhyys.
Vuosi alkaa taas olla lopuillaan – ties monennenko kerran! Se alkaa olla lopuillaan kiihtyvällä nopeudella. Vielä eilen oli sateinen kesä ja tänään jo pakkasta. Jään pohtimaan kesän sateisuutta – suoraan sanoen minulla ei ole selvää muistikuvaa asiasta. Okei, ajattelen, otetaan jokin kiinnekohta, sillä se selviää, yksi tapahtuma johon voin suhteuttaa muut tapahtumat, niin näkymä menneeseen aukeaa. Käteni hamuaa omavaltaisesti kohti kalenteria, mutta näpäytän sen järjestykseen: onhan tästä vuodesta täytynyt jotain jäädä mielen pohjalle, jos ei muuta niin sakka. Pinnistä, sanon itselleni. Mitä mukavaa tapahtui viime kesänä?
Sylimikroni surina tuo mieleen mehiläiset. Nimettömässä puussa ikkunani alla nököttää kuivuneita lehtiä kuin ruskeita paperiruttuja. Huikealla abduktiivisella loikalla päättelen niiden kerran olleen vihreitä ja kahisseen tuulessa. Vähän nimettömästä puusta vasemmalle hyppelehtii harmaahäntäorava. Puen sen mielessäni punaruskeaan karvaan ja kuvittelen loikkimaan läpi kahdenkymmenen asteen auringonpaisteeseen. Odottelen jännittyneenä johtavatko nämä mielikuvaleikit mihinkään.
Päässäni alkaa hahmottua kaikenlaista muistonpuolikasta, mutta en voi mennä takuuseen että nimenomaisesti tämän vuoden kesä olisi synnyttänyt niistä yhtäkään. Kurkussani tuntuu kummalta, aivan kuin sitä pitkin kiipeäisi pitkäkyntinen hämähäkki, mutta pelkään ettei se sittenkään ole tuo hyödyllinen ötökkä, vaan täysin hyödytön kauhu. Kärsinkö muistihäiriöstä? Eikö vuoden – sentään kahdentoista kuukauden mittainen pätkä aikaa – pitäisi jättää jotain jälkeensä?
Ehkä se johtuu tästä työstä, ajattelen; kun viettää suurimman osan ajasta erilaisissa mielikuvitusmaailmoissa, ei todellisuudesta jää paljon lakkariin. Elää päivät pääksytysten mielikuvitusmaailmassa… Kuulostaa edesvastuuttomalta, eikö vain? Niin tyrmäävän piittaamattomalta ja todellisuutta väheksyvältä, että ihmetellä täytyy voiko sellainen olla laillista. Kirjailijan ammatti lienee yhteiskunnassamme ainoa hyväksytty kokopäivätoiminen hulluuden muoto.
Tuntuu heti paljon paremmalta. Huomaan lähestyneeni kulunutta vuotta väärästä, todellisuuden vinkkelistä. Kun siirrän fokusta satakahdeksankymmentä astetta reaalimaailmasta poispäin, kuva vuoden tapahtumista alkaa heti tarkentua. Ensinnäkin yhdeksi viikoksi tiivistetty vuosipuolikas sujui rattoisasti keskiajassa: Pyreneitten jylhät rinteet, niiden huipuilla kohoavat kataarilinnat, ritareiden korskuvat ratsut ja kalpojen kalke saavat oloni ikävästä haikeaksi – ah, julma Simon d’Albin ja rämäpää Jacques de Vicq, risteytyvätkö tiemme enää koskaan uudestaan? Okei; heinäkuusta eteenpäin rellestin avaruudessa: poikkeamista Reguluksen liepeille, pikaista kärvähtämistä Proxima Centaurissa ja sen sellaista pimeäenergistä puuhastelua, ja loppusyksy vierähtikin sitten arvoituksellisen Laitoksen suljetulla osastolla. On siinä tapahtumaa yhdelle vuodelle.
Tunnen itseni äkkiä ihan hirveän väsyneeksi. Mihin mielikuvitusmaailmasta lähdetään lomalle? Todellisuuteen, minnepä muualle, siksi ammattikuvittelijoiden lomat ovat niin tylsiä. Onneksi on tämä joulu tonttuineen, enkeleineen ja pukkeineen, jospa levähtäisi hetken siinä, toden ja fiktion välisellä pehmeällä vyöhykkeellä, ennen kuin uusi vuosi ihmeellisyyksineen taas jysähtää niskaan. Ties minkälaisiin seikkailuihin se vielä kirjailijaparan heittääkään.
Fantastista vuotta 2006,
Toivottaa Taina Haahti
Taina Haahti 