Tarinoita ei kerrota ainoastaan ajankuluksi ja viihdykkeeksi, kulttuuriteollisuutta varten paketoitaviksi romppuun tai pahviin ja paperiin. Mieli, ymmärrys, pukeutuu tarinaan. Kun lapsi kysyy mikä jokin on tai mitä se tarkoittaa, aikuinen vastaa kertomalla tarinan, ehkä vain parin lauseen mittaisen, mutta tarinan yhtä kaikki. Hymyilemme omahyväisinä entisaikojen aikuisille jotka kertoilivat satuja toinen toisilleen, koska tiedosta häikäistyneinä olemme sokeita omille saduillemme. Juoru- ja iltapäivälehdet ovat ottaneet monen tuvanpenkin paikan: ei pidä punahilkan uskoutua susille eikä pienten merenneitojen haaveksia elämästä kuivalla maalla. Jaamme kokemuksia oppiaksemme muiden mokista.
Paradoksaalisesti elämme tarinoissa, mutta uskomme tietoon. Uskomme vanhenee kiihtyvällä vauhdilla, ja edellyttää jatkuvaa päivittämistä, uudelleen kouluttautumista, herpaantumatonta ympäristön seurantaa, erikoistumista, läppärin ja kännykän jatkeeksi rupeamista – unettomia aamuöitä aivojen prosessoidessa aistien verkkoon jäänyttä silppua. Tietoyhteiskuntamme on perustettu herkästi pilaantuvalle sälälle. Siitä kiire ja kulttuurimme jatkuva verenpaineen humina.
Tietoa pidetään totena ja tarinoita puppuna. Kun näitä totuuden ja valheen edustajia vertaa toisiinsa, ei voi kuin ihailla jälkimmäisten sitkeyttä. Siinä missä tosi menee tärviölle seuraavassa hetkessä, luikuri porskuttaa elinvoimaisena sukupolvelta toiselle. Ajatellaanpa vaikka Homerosta, Shakespearea, Diderot’ta, Dickensiä, Dumas’ta, Hugoa, Canthia, Linnaa ja lukemattomien muiden tarkkanäköisten sananikkareiden sepitteitä.
Liki kolmetuhatvuotiaita eepossisaruksia Iliasta ja Odysseiaa luetaan ja näytellään yhä, ja tälläkin hetkellä teattereissamme esitetään näytelmiä, jotka kirjoitettiin yli neljäsataa vuotta sitten. Klassikot eivät vanhene, koska ne tavoittamalla ja paljastamalla inhimillisen elämän olemuksen kertovat meille keitä me olemme.
Liittämällä tunteen tietoon sepitteestä tulee yhtä aikaa sekä totta että tarua. Taruksi siinä muuttuu tieto, todeksi tunne. Tarinoiden totuus avautuu eläytymällä ja samastumalla. ”Romeo ja Julia” saa meidät yhä vuodattamaan kyyneleitä, ”Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä” nauramaan ja ”Kurjat” kavahtamaan yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Mitä ovat ”suru”, ”ilo” tai ”viha” muuta kuin tyhjiä kuoria tarinoiden – koettujen ja kerrottujen – täytettäviksi.
Tarinat ovat aluksia, joiden turvin me matkaamme tätä arvaamatonta elämää avaruuden äärettömyydessä. Ilman tarinoita leijuisimme tyhjyydessä – hukassa, ymmärrystä vailla.
Tuusulassa 15.11.2006
Taina Haahti 