Liu’uimme koiranomistajuuteen salakavalien pentukirjojen ja koirasivustojen kautta. Suloisina kameraa tapittavien koiravauvojen kuviin pitäisi rationaalisuuden suojan nimissä liittää teksti: lyhytaikaisestakin altistumisesta voi olla tolkuttomia seurauksia. Kuvia toljotettuani ahmin koirankasvatusoppaita (lisää kuvia lutusista lurppakorvista) minkä jälkeen puhkuin pidättelemätöntä intoa päästä tutustumaan lähemmin tuohon ihmisen johtajaominaisuudet haastavaan luontokappaleeseen. Jos selviytyisin voittajana haasteesta, selviytyisin mistä vain, päättelin, voisin vaikka ilmoittautua mukaan Mount Everest -retkikuntaan tai kammeta Kallasvuon pois palliltaan. Kuuntelin tarkkaavaisesti jokaisen vastaantulevan koirantaluttajan neuvot ja ohjeet. Kennelin portille päästyäni olin kuin paimiolaisen serkkupojan viritetty mopo. Hallitsin suden jälkeläisten kasvatuksen teorian todennäköisesti paremmin kuin vielä kukaan sitä ennen. Palasin samasta portista tovia myöhemmin kainalossani valkoinen trasselikasa. Koirakirjallisuuden opit tiivistyivät mielessäni lauseeksi: se on motivoitava pitämään sinua pomona (tai olet hukassa).
Kuulosti ihan pari tonnia maksavan liikkeenjohdon seminaarin annilta, mutta mikäpä ei kuulostaisi.
Unohdin että nimi on enne. Järki-ihminen ei nimeä koiraansa Russel Crowen gladiaattorihahmon mukaan. Maximus osoittautui parissa viikossa paitsi sinnikkääksi taistelijaksi myös loistavaksi näyttelijäksi. Sillä on luonnetta, eräs tuttu sanoi. Minun vaistoni sanoi meidän olevan pulassa.
Maximus rakastaa vapautta ja vihaa kieltoja. Se suostuu tottelemaan vain hyvällä ja niin kauan kuin sitä huvittaa. Selvää kirjailija-ainesta. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy, kuten ettei se mielestään saa koskaan osakseen ansaitsemaansa huomiota.
Mutta Maximus ei vähästä lannistu: jos juomakupin kalisuttaminen, veden läiskiminen, peilin raapiminen, lattialistojen järsiminen tai sanomalehden raateleminen eivät tuo porukkaa paikalle, voi aina heittäytyä berserkiksi ja ratketa päättömästi riehumaan. Viimeistään pissa-pökäle -sotku vie takaisin valokehiin.
Kirjojen mukaan koira oppii sisäsiistiksi tuota pikaa, kunhan on kärsivällinen ja johdonmukainen. Ne esittelevät söpöjä kuvia sanomalehdelle kyykistyneistä karvaturreista. Kuvasarja jatkuu pensaan juurelle: otoksessa näkyy tottelevaisen pikkupiskin lisäksi myös siisteyskasvatuksen onnistuneesti läpivienyt kasvattaja nilkoista alaspäin eli käytännölliset kumipohjaiset loaferit. Yhdessäkään maailman tuhansista koiraoppaista ei löydy kuvaa korkeissa koroissa koikkelehtivasta papiljottipäisestä blondista, joka tavoittelee käsivarret sojossa edellään kiitävää puudelinmuotoista ohjusta.
Että niiden papiljottienkin piti unohtua päähän.
Oli totta kai aamu ja koko naapurusto kahvilla keittiöissään jotka totta kai antavat sille nurmelle jolla puudeleineni kohelsin.
Ulkonäkö voi pettää. Kaikki bimbot eivät ole blondeja ja päinvastoin. Eikä Maximus totta puhuen puudeli. Valkoisen vanupakkauksen terhakkuus sai meidät hankkimaan lisätietoja sen esi-isistä.
Kävi ilmi että vain joitakin vuosikymmeniä sitten se vielä huijasi kavereittensa kanssa krokotiilejä Madagaskarin rantapengermillä. Jotain tällaista olin jo vähän ounastellutkin, mutta … siis eläviä krokotiilejä? Että rotua samaisen tietolähteen mukaan pidetään oveluuteen asti älykkäänä, ei enää ollut uutinen.
Katselin valkoista karvakasaa uusin silmin. Poltin oppaat takassa ja ehdotin Maximukselle vaihtokauppaa: minä opetan sinut sisäsiistiksi ja sinä opetat minulle kaiken pienikokoisten blondien henkiinjäämisstrategioista. Se killitteli minua hetken pää kallellaan, lähti löntystämään kohti ja ojensi leijonantassunsa.
Taina Haahti 