Missä taittui talven selkä ja vierähti kevät?
Naapureiden ja muiden asiaa tuntemattomien mielestä olen istua nököttänyt kulmahuoneessani aamusta iltaan. Nökötykseni on kukaties jopa herättänyt sääliä: siellä se Haahdin akka harmaantuu tietokoneensa ääressä, eikä raukalla ole edes tft-näyttöä – väpättävä kalpea hehku valaisee ikkunaa talvipimeillä. Ei ihme että se kulkee nykyään silmät sippurassa kuin myyrä. Eihän se edes tunnista enää ketään, ulkomuistista se suuntaa postilaatikolle kerran päivässä ja taas takaisin sinne kulmahuoneeseensa. Siitä ei enää elämä voi paljon yksitoikkoisemmaksi muuttua.
Ja hui hai! Siinä missä tomumajani nökötti näytön hehkussa syntyvien sanojen rivit silmissään, mieleni koki vallattoman seikkailun toisensa jälkeen 1200-luvun Pyreneillä. Kun naapurini keskittyivät lähtemään töihin ja taas palaamaan takaisin, minä viiletin Ronin, Sybillen ja Arnaudin seurassa poliittisten juonittelujen ja kerettiläisvainojen keskellä ajassa 1244 anno Domini. Tein tuttavuutta köyhiin ja kiukkuisiin ritareihin, Carcassonnen pääinkvisiittoriin (oikea iljetys), vanginvartijan apupoikaan, entiseen munkkiin nykyiseen (silloiseen tai kuka tietää) kengänpaikkaajaan, pariin valemunkkiin, väärään vankiin, parantajaan josta ei saanut tolkkua ja hevoseen nimeltä Fidele, joitakin keskeisiä hahmoja mainitakseni. Ilman kohta neljätoistavuotiaiden sankareitteni rohkeutta ja sinnikkyyttä olisin tuskin selviytynyt takaisin – ainakaan hengissä. Niin että jos kuljinkin postilaatikolle silmät tirrillään, se saattoi johtua siitä että olin tosiasiassa inkvisition kuulusteltavana tai pyrkimässä Carcassonnen kaupungin portista sisään. Saimme nimittäin niskaamme sekä inkvisition että Ranskan kuninkaan porukat, joten varsinaiseksi lomaksi sitä ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua.
Tyrmässä rottien seassa viruessa kolmannen vuosituhannen arjen pikku hankaluudet unohtuvat. Kännykän akun pettäminen, maidon loppuminen jääkaapista tai pökötin jarrupalat eivät jaksa hirveästi huolettaa. Ja kun on lahjoittanut viimeisen viittansa lepratautiselle, viis veisaa kesämuodin kotkotuksista. On sitä paitsi aivan uskomattoman ihanaa ojentautua illalla pehmeälle vuoteelle – eikä sen niin väliä milloin lakanat on viimeksi vaihdettu, hienoa että ylipäänsä on lakanat ja on niiden vaihdosta joka tapauksessa kulunut vähemmät kuin kymmenen vuotta. Ja vaikka kenkäni ovat kuluneet, niissä on sentään ehjät pohjat.
Minun on ikävä kanssaseikkailijoitani. Ankarissa oloissa ei pärjätä ilman tosiystäviä. Eikä silloin puhuta biletyskavereista, chattailusta verkossa tai edes tyypeistä joille voi uskoa sydänsurunsa. Ei. Silloin puhutaan elämän kokoisesta luottamuksesta, ystävistä joiden käsiin voi hädän tullen uskoa vaikka henkensä. Sellaisesta ystävyydestä niin kuin Ronin ja Sybillen.
Ja on minun ikävä itse seikkailuakin. Kun pelissä on kaikki – henki, elämä ja koko maailmanhistoria – ei aika käy pitkäksi. Edes kulmahuoneen kurjuudessa, viimeisiään värisevän näytön hehkussa.
(nuortenromaani Ron Tulinen ilmestyi syksyllä 2005)
Tuusulassa 16.5.200517.9