Columbian yliopiston filosofian professorin Mark Lillan haastattelu Hesarissa 2.10. avasi silmäni. Haastattelu koski hänen kohua herättänyttä New York Timesin artikkeliaan ja elokuussa samasta aiheesta julkaistua kirjaansa. Lilla analysoi niissä USA:n presidentinvaaleja ja tappiota, jota demokraattisen puolueen on yhä vaikea ymmärtää. Lilla haastaa liberaalin omahyväisyyden. Hänen mukaansa puolueen olisi aika suunnata katseensa pois erilaisten vähemmistöjen ongelmista kohti suurempaa yhteiskunnallista kuvaa.
Pahan alkujuuri: valkoinen enemmistö, ei taloudellinen epäoikeudenmukaisuus
Mark Lillanin ajatusten murhaava vastaanotto muistutti Pirkko Saision saamasta palautteesta hänen ehdottaessaan vuoropuhelua yhteiskunnallisissa kuplissaan elävien ryhmien välille ja yritystä ymmärtää myös vastakkaisia näkemyksiä. Palautetta on kutsuttu murskaavaksi.
Samasta syystä kysymys siitä miksi latino nainen äänestää Trumpia, sivuutetaan hämmentävänä, vaikka vastauksen löytäminen johdattaisi meidät todennäköisesti protestin ytimeen. Myös historian professori Juha Siltalan kirjan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2016) vastaanotto oli kirjavan hämmentynyt: pitäisikö meidän alkaa kantaa huolta hyvinvoivan enemmistön murheista?
On tai off
Googletin kotimaisen yhteiskunnallisen romaanin, enkä löytänyt joukosta ainuttakaan järjestelmäkriittistä teosta. Rakenteelliset tekijät häivytetään taka-alalle. Kirjallisuus jossa pohdittaisiin, mitä markkinatalouden kiihtyvä kilpa tekee ihmiselle ja ihmisten välisille suhteille, sinnittelee kaukana spottivaloista.
Kommunismi hävisi kapitalismille ja Francis Fukuyama julisti historian päättyneeksi. Vaikka julistus osoittautui vähintäänkin ennenaikaiseksi, eräällä tavalla hän on oikeassa. Kun kommunismi romahti, kapitalismiin kohdistunut kritiikki näivettyi. Ikään kuin kommunismin epäonnistuminen todistaisi kapitalismin onnistuneeksi. On tai off. Mustavalkoisuudessa itää tuhon siemen. Kyvyttömyys käsitellä kansainväliseen kapitalismiin liittyviä ongelmia johtaa yhä verisempiin sosiaalisiin levottomuuksiin. Eikä kannustinloukkujen purkaminen, verokilpailu ja tuloerojen kasvu ole vastaus niihin.
Systeemiromaani?
Kirjallisuudentutkija Markku Soikkeli kirjoitti arviossaan ”Apajasta” (2008) että systeemiromaani on syntynyt vai oliko se ”syntymässä”, en enää muista. Huomio oli kuitenkin terävä. ”Apaja” on salapoliisisukellus aikamme perimmäisiin uskomuksiin, kuten ihmisarvoon rahan funktiona ja siitä seuraaviin sosiaalidarwinistisiin päätelmiin. Mariaanien hauta (2015) käsitteli parisuhteen kriisin kautta keskiluokan horisontin supistumista: ensimmäistä kertaa sotien jälkeisenä aikana lapset eivät voi enää olettaa yltävänsä vanhempiensa elintasoon. Toimeliaisuutta ylläpitävä usko tulevaisuuteen on murenemassa. Romaani sai kiitosta avioliittohelvetin kuvauksena, mutta yhteiskunnallisen kontekstin merkitys jäi vähäiselle huomiolle.
Hajota ja hallitse
”Kolumnistin” kirjoitin pohjoismaisen rikoskirjallisuuden hengessä. Olen odottanut sen yhteiskunnallisten teemojen herättävän tunteita ja ajatuksia, mutta kollegoiden kehuja lukuun ottamatta on ollut hiljaista. Mark Lillan ajatukset saivat näkemään hiljaisuuden uudessa valossa. Jos Lilla on oikeassa ja vähemmistöjen ongelmat ovat syrjäyttäneet edistysmielisen politiikan keskiöstä talouden ja vallan rakenteiden kritiikin USA:ssa, tilanne saattaa olla sama täälläkin. Työttömien kohtelu ei herätä yhtä suuria tunteita kuin uskonnollisten tai sukupuolivähemmistöjen syrjintä. Pirkko Saision sillanrakennusyritys törmäsi tämän hetken poliittisesta korrektiudesta kohoavaan kiukkumuuriin. Juha Siltalan analyysi keskiluokan ahdingosta ei liioin sopinut kuvaan enemmistön ja vähemmistöjen välisestä taistelusta. Pelkäänpä, että korruptiosta ja häikäilemättömästä vallan käytöstä kertova jännärini sortuu sekin ”vääränlaiseen” yhteiskunnallisuuteen. Talouseliitille Lillan kuvailema vähemmistöjen oikeuksiin keskittyvä vasemmistolaisuus sopii varmasti paremmin kuin hyvin.
Taina Haahti 