Lupa kuvitella?

Finlandia-palkitun kirjailijan Hannu Raittilan mukaan kaikki taide klassista maalaustaidetta myöten on huikeaa huijausta ja valehtelua. ”Näyttämötaiteessa ihminen tulee lavalle ja väittää olevansa joku toinen kuin on – ja alkaa kaiken lisäksi puhua toisen kirjoittamia sanoja, jotka ovat kaikki pötyä. Nämä ovat Raittilan omia esimerkkejä taiteen perusominaisuudesta, valheesta. Ei kirjallisuudellekaan saa siis asettaa mitään totuusvaatimuksia.” (KU 27.8.2009)

Reilut kymmenen vuotta myöhemmin toimittaja Venla Kuokkanen kysyy (HS 22.8.20), kuka saa kirjoittaa raiskauksesta. Hän viittaa esseessään Kate Elizabeth Russellin romaaniin ”My Dark Vanessa” (HarperCollins, 2020), joka synnytti kiivaan keskustelun aiheesta Yhdysvalloissa. Russellia syytettiin toisten naisten traumaattisten kokemusten kaupallisesta hyödyntämisestä: ellet ole itse kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä, et (o)saa kirjoittaa siitä.

Tekijän nostaminen tikun nokkaan ei ole uutta. Todistin ilmiötä, kun esikoisromaanini ”Kunnian kauppiaat” (WSOY, 1996) ilmestyi. Suurin osa huomiosta kohdistui henkilööni. Jotkut epäilivät, etten ollut edes kirjoittanut teosta itse, vaan toimin fasadina jonkinlaiselle työryhmälle. En ilmeisesti vastannut heidän odotuksiaan pörssiä ja politiikkaa parodioivasta kirjailijasta. Näin jälkikäteen ajatellen se oli oikeastaan huvittavaa. Silloin olin kauhuissani. Seksismi on vähentynyt noista päivistä, eikä nainen sijoitusbisneksessä nostata enää kulmakarvoja, mutta muuten kaikki on mennyt yhä hullummaksi: ei riitä, että kirjailija on kirjoittanut teoksensa, hänen on myös näytettävä niiltä.

Painostus pakotti Russellin lopulta tunnustamaan aiheen omakohtaisuuden. Koska hän oli itse kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä, hän sai kirjailijana synninpäästön. Vaikka teos siis olikin fiktiota. Lopputulos uhmaa sekä loogista ajattelua että kaunokirjallisuutta taiteenlajina. Niin kuin kaikessa taiteessa, vain teoksella saisi olla merkitystä. Tekijän sijaan keskustelun tulisi kohdistua siihen, onko teos rakenteeltaan onnistunut, edustaako se laadukasta kirjallisuutta, puhutteleeko se lukijaa.

Kuvittelu, valehtelu kuten Raittila sitä kutsui, on fiktion ytimessä. Juuri kuvittelu tekee fiktiosta fiktiota. Kaunokirjallisuus on sanan ja mielikuvituksen taidetta. Työssään kirjailija ammentaa kokemus- ja tunnevarannostaan. Kirjailijan ammattitaidosta riippuu, miten tunnistettavia tilanteita ja tunteita hän lukijalle tarjoaa. Mikäli kirjailijalta vaaditaan omakohtaista kokemusta jokaisesta teoksessa kuvatusta tapahtumasta, kysymys ei ole enää kaunokirjallisuudesta vaan muistelmista.

Debytoidessani kirjailijana järkytyin asenteellisuudesta ja sitä tietoisesti hyödyntävästä pahantahtoisuudesta. Haaveilin maailmasta, jossa tekijöiden nimiä ei mainittaisi lainkaan, jolloin huomio (pakostakin) kohdistuisi pelkästään teosten sisältöön ja niiden kirjallisiin ansioihin. Lukijat heittäytyisivät ennakkoluuloitta fiktion vietäviksi ja taiteen annettaisiin olla taidetta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s