Sounds like fun, huh?
Takana on viisi viikkoa ja edessä toinen mokoma. En tiedä mitä ajattelin ilmoittautuessani, mutta päädyin kurssille, jonka muut osallistujat ovat paitsi verbaalisesti lahjakkaita natiiveja myös kulttuuri- ja teatterialan tuntevia ammattikirjoittajia. Kutistuin olemattomaksi – en valitettavasti kuitenkaan näkymättömäksi.
Käytin englantia työkielenä entisissä elämissäni, mutta kaunon kirjoittaminen on jotain vallan muuta. Näytelmä on lisäksi erityisen haastava laji, koska henkilöt saavat hahmonsa vuoropuhelun kautta. Taitava dialogi taas edellyttää erinomaista elävän kielen hallintaa: murteiden, slangien, sanontojen, muodikkaiden ja muodista poistuneiden lausahdusten sekä kulttuuristen ja alueellisten erojen tuntemusta. Vieraskieliselle, ei-maassa kovinkaan pitkään asuneelle, tehtävä on totta puhuen mahdoton.
Nothing ventured, nothing gained. Yritän hyväksyä lähtökohdat. Sopeudun. Istun kahviloissa kuuntelemassa vierustovereiden keskusteluja. Luen. Opiskelen näytelmiä – tapahtumapaikkoja, aikaa ja rytmiä, henkilöhahmoja, protagonisteja ja antagonisteja, kertomuksia ja dialogeja. Lataan läppäriin näytelmäsovelluksen ja taistelen tieni sen viidakoiden läpi Scriptwriting Stage Play (US) -asetuksiin. Mietin aiheita ja mutustelen repliikkejä mielessäni. Luon kokopitkän näytelmän miljöön ja ensimmäiset kohtaukset. Teen kotitehtävät ja arvostelen luokkatovereitten töitä Bootheiksi kutsutuissa kritiikkisessioissa. Hanging in there.
Kokemus saa pohtimaan kieltä ja kaunokirjoittamisen olemusta. Englanninkielinen prosessi poikkeaa äidinkielisestä. Äidinkieli tuntuu avaavan yhteyden perimmäisiin juttuihin. Kun kirjoitan suomeksi, monenmoista sälää virtaa lävitseni ja paakkua iskee päin näköä. Englannin sammioni on suppeampi ja samalla vaarattomampi, mutta ainutlaatuinen sekin omalla tavallaan. Eri ihminen minussa kirjoittaa englanniksi.
Tajuan äidinkielen marinadiksi, johon uppoamme heti synnyttyämme ja maustumme pitkin matkaa. Kuka tietää, ehkä marinointi alkaa jo kohdussa. Muilla kielillä, riippumatta siitä miten hyvin niitä myöhemmin taidamme, ei ole samanlaista pääsyä alitajuntamme syvämereen. Englanti on kurssitovereitteni syvämeri. He vellovat sen raskaissa kulttuuri-historiallisissa massoissa, kun itse porskuttelen menemään pintaa käsivarsikellukkeilla. Ajatus on uusi. Olen tähän asti tuntenut enimmäkseen kateutta. Voisiko olla, että hikikarpaloista ja jännittyneistä niskalihaksista huolimatta pääsen sittenkin helpommalla?
Manhattanilla 11. helmikuuta 2023
Taina Haahti 